Kenelle kehitysapurahat oikeasti päätyvät? Onko nobelisti Martti Ahtisaari namibialaisten mielestä sankari vai roisto? Voisimmeko me oppia jotain afrikkalaisesta elämäntavasta?
Valtiotieteen tohtori Pekka Peltola pohtii näitäkin kuumia kysymyksiä Afrikassa -kirjassaan.
Teoksen ovela rakenne koukuttaa lukijan nopeasti ja lempeä huumori auttaa sulattelemaan suuria ja raskaita teemoja.
Peltola oli vuonna 1968 nuorena tv-reportterina Biafrassa, josta hän välitti maailman ensimmäistä mediasotaa ja pallomahaisia kärpässilmäisiä lapsia suomalaisten olohuoneisiin.
Alun kulttuurisokin jälkeen hänen oli maaseudun kasvattina helppo ymmärtää afrikkalaista elämänmenoa.
”Ihmisethän ovat melko samanlaisia kaikkialla. Jos on polkupyörä ja radio ja vettä viljelyksille niin kivaahan se elämä siellä on. Juhliakin on jatkuvasti”, Peltola toteaa.
“Valokuvissa ja uutisissa näkyy yleensä vain köyhyys, ei sitä keskituloisten hyvinvointia ja tavallista elämää.”
Köyhyys on kuitenkin yksi Afrikan suurimmista ongelmista. Rahaa ja luonnonvaroja mantereella on, mutta varallisuus jää pienen piirin haltuun. Rikkaudet siirtyvät nopeasti länsimaisille tileille ja hyödyttävät sieltä käsin afrikkalaista eliittiä tai länsimaisia yrityksiä. Poikkeuksena voi mainita Botswanan, jonka luonnonvarat ohjautuvat maan omien kansalaisten hyödyksi.
Länsimaiden rinnalle Afrikan apajille on nyt lyöttäytynyt myös Kiina, jonka monet afrikkalaiset valtionpäämiehet ovat toivottaneet iloisesti tervetulleeksi. Tavallisten kansalaisten arjessa aasialaisten erilainen tapa toimia aiheuttaa kitkaa.
Peltola on seurannut eteläisen Afrikan kohtaloita yli 40 vuotta. Hän on johtanut siellä erilaisia kehitysyhteistyöhankkeita ja toiminut muun muassa Namibian vapautusliikkeen Swapon kouluttajana.
Viimeksi tammikuussa Peltola vietti kaksi viikkoa Botswanassa Gaboronessa keräämässä seuraavan kirjansa aineistoa paikallisen yliopiston sosiaalitieteilijöiden ja historioitsijoiden kanssa. Matkalla hän poikkesi Erkki Tuomiojan valtuuskunnan mukana Afrikan Kansalliskongressin eli ANC:n satavuotisjuhlissa Etelä-Afrikassa.
Peltola avaa kansantajuisesti Afrikan poliittista elämää. Korruptiota on kaikkialla. Kehitysapua annetaan itsekkäistä syistä tai se päätyy vääriin käsiin. Väkivalta on usein arkipäivää. Maaseudun väestöä piinaavat sisällissodat ja kaupunkioloissa väkivaltaa käyttävät rikolliset ja viranomaiset.
Kirjoittaja ei saarnaa eikä julista. Hän vertailee afrikkalaista ja länsimaista kulttuuria kiihkottoman analyyttisesti. Peltola kykenee myös itseironiaan ja löytää huumoria kulttuurien törmäyskohdista.
Mitä sitten voi tehdä jos kehitysapu ei toimi?
Peltola on toiveikas. Hän on luonut ja nähnyt onnistuneita kehitysyhteistyöhankkeita, mutta eniten hän uskoo koulutuksen voimaan. Jo lukutaito voi parantaa elämänlaatua huomattavasti.
Pekka Peltolan isoisä kävi kiertokoulua. Samaa käytäntöä Peltola on lanseerannut Tansanian liikkuvaisille paimentolaisille.
Peltola näkee myös afrikkalaisen elämänilon ja yhteisöllisyyden kauneuden. Perheet ovat suuria, vanhuksia kunnioitetaan ja vähäosaisista pidetään huolta.
Kulttuurisokki iskee Peltolaan nykyäänkin. Se tapahtuu silloin kun hän palaa Afrikasta Suomeen.
(Juttu on julkaistu aiemmin Iiris-lehdessä vuonna 2012. Kuvagalleria on vuoden 2004 Botswanasta © Taina Värri)
Tabloidi 